Kuvassa meri, aaltoja sekä rannan kasvillisuutta Kuva oma arkisto 2019
En ole ymmärtänyt näin selvästi miten suuri yhteys mielellä ja keholla on toisiinsa. Minua ovat vaivanneet koko aikuisikäni erilaiset keholliset kiputilat selkäsäryistä koko kehon kipuihin. Milloin on särkenyt hartioita, toisinaan taas lonkkia ja välillä kipu on kiertänyt paikasta toiseen. Pahimpina aikoina tuntui siltä, että en jaksa kannattaa päätäni vaan pitää kävellä niskaa kannattaen varovasti kuin vanha ihminen.
Olen saanut fibromyalgia-diagnoosin jo vuosia sitten. Kehostani löytyivät kaikki fibromyalgiapisteet ja tuntui, että muutama ylimääräinenkin piste kuin kaupan päälle. Selkäni jumiutui tasaisin väliajoin, noin muutaman kuukauden välein. Kipu oli musertava, raahustin vessaan ja takaisin. Huonoimpina aikoina melkein pudottauduin sängystä. Kipulääkkeen voimin raahustin työpaikalle. Ajoin autoa välillä vain toisella kädellä, koska toista kättä piti kannattaa liinassa. Tilasin ajan naprapaatille, selkä manipuloitiin ja taas eteenpäin.
Tiedän, että tälläkin hetkellä samanlaisia ihmisiä on paljon liikenteessä. Viime voimillaan ja äärirajoillaan puskien eteenpäin. Kaikkia yhdistää sama asia. Kiltteys ja kyvyttömyys sanoa ei. Uhrautujia ja kaiken mielipahan sisällään kantavia hyviä ihmisiä.
Minulla ei ole tällä hetkellä mitään särkyjä kehossani. En ole koskaan ollut näin kivuton. Sanomalla ei ja puhdistamalla elämääni tulin kivuttomaksi. Varsin voimaannuttava tunne. Uskon vakaasti, että keholla on muisti. Jokainen loukkaus ja pahanolon nieleminen jäävät kehoon lukkoon. Ajan mittaan kuormasta tulee valtava taakka kantaa.
Sisäinen pahanolon vyyhti, joka purkautuu ulos kehollisina kipuina. Kipuja hoidetaan lääketieteen avuin ja todellinen syy jää näkemättä. Ihminen ei uskalla puhua tunteistaan ja juurisyy jää aina hoitamatta. Määrätään lisää lääkkeitä ja potilas voi vielä huonommin. Tuntien myös huonoa omaatuntoa siitä, ettei parane vaan voi huonommin. Minulla oli todellinen onni matkassani. Kohtasin lopulta lääkärin, joka kuunteli ja ymmärsi tilanteeni. Olin uupunut. En tarvinnut lääkkeitä vaan kuuntelijan. Toisaalta vasta nyt olin valmis myöntämään todellisen tilani ja otin avun vastaan. Aikaisemmin olisin peittänyt kaiken ja sanonut, että kyllä tämä tästä. Jatkanut eteenpäin hammasta purren, vihaisena ja onnettomana.
Nyt tunnen olevani vapaa ja mikä hienointa kivuton. Jaksan iloita taas asioista. Kirjoittaminen on minulle todellinen lahja. Saan purkaa ajatuksiani. Olen todella onnellinen jos joku muukin saa avun tästä minun matkastani kohti elämäniloa.
Rakkaudella, Anne
|
Kommentit
Lähetä kommentti